Yli vuosi sitten loka- tai marraskuussa tapahtui seuraavaa: olin kotimatkalla junalla töistä. Kuuma oli kaikissa talvitamineissa, sillä vähän aikaisemmin oli ollut mini-talvi: lunta ja pakkasta. Sitten jälleen satoi vettä, lumi suli ja purot sanoivat puli-puli. Pimeys tuli taas. Junassa tokaisin SQ:lle: "tahtonen uimaan, kun on niin kuuma!". Asemalle päästyä porhelsimme lähimmälle yleiselle uimarannalle. Vettä satoi, pimeää oli kuin säkissä, juuri ja juuri erotin laiturin. Ajattelin tehdä asiasta nopean ja yksinkertaisen, eli hypätä siltä istumalta jorpakkoon.
Vaatteet pois, vauhtia, yksi-kaksi-hyppy...
Vähän ajan päästä SQ kysyy: "Mitä, onko se jäässä??!" Minä istun ilkosen alasti jäällä pimeydessä tähtiä nähden. Kyllä, se järvi oli jäässä! Oli kuulunut vain "thump". SQ valaisi laiturin ympäristöä kännykällään - aivan mustassa jäässä. Hyvin näki tosin jään läpi. Konttasin kipuineni kera laiturille, ja huomasimme sivussa jonkun ystävällisen sielun tehneen avantoreiän portaitten luokse. Kun kerran sinne tulimme, niin kyllähän minä siihen pulahdin - onneksi (kylmä lievitti kipua). Nilkka siinä nuljahti, kyynärpäästä löytyi nirhama ja takapuolesta ISO mustelma. Nämä huomasin vasta kotona.
Eikä oikea jalka ole vieläkään ennallaan, siihen jäi joku vika, muistuttaa välillä olemassa olostaan.
Mitä tästä opimme? Niin, älä hyppää pimeyteen tutkimatta. Ja hyvä, kun en hypännyt pää edellä (sepä ei käynyt mielessänikään).
1 kommentti:
Ikävä, että jalka muistaa tuon, - mutta muuten kyllä nauran täällä katketakseni :DD
Lähetä kommentti