Tätini kysyi, olenko päässyt jo lapsettomuuden yli. Vastasin "kyllä". Teki mieli jatkaa: "en halua lapsia", mutta en viitsinyt. Kukaan ei onneksi kysynyt tätini muistotilaisuudessa, onko meillä lapsia. Olisin sanonut, että "ei ole, täti on varoittanut että niistä on hirveä, (kamala, tosi kamala, sikamaisen kamala, aivan älyttömän suuri...) VASTUU" . Ja voisin jatkaa "geenini ovat huonot, on syöpää, on kilpisrauhasongelmia, on sitä sun tätä, ei ole tarjota mummoja ja pappoja, tätejä, enoja, setiä... tai Jumala näki, että minä olen tosi epäkelpo äiti, joten hän päätti näin". Minkä näistä laukoisi päin naamaa, vai laukoisko kaiken?
Mitä minä enää itkemään lasten perään, vain mielessäni itken, mutta en enää näytä sitä ulospäin. Olen vain KIVEÄKIN KOVEMPI enkä enää sure ääneen ja näyttävästi (kuin vain mielessäni, muilta salaa). Eipä tarvitse olla eräiden ilkeiden ihmisten vahingoniloisia tai sääliä meikäläistä. Voivat/saavat ajatella, että olemme itsekkäitä. Voi, kun voisin sanoa "EI ME MITÄÄN LAPSIA HALUTA! ME HALUTAAN OLLA KAHDESTAAN koko p***leen LOPPUELÄMÄ!"
Katsotaan, kuinka kauan jaksan teeskennellä, että kaikki on ihan hyvin, todella mallikkaasti.
1 kommentti:
Tuttuja on fiilikset.....voi miten inhoan itse sitä psykologileikkiä ku kaikki on jotenki niiiiin hirveän asiantuntevia ja kyselee fiksuja ja tietää niin hyvin kaikista jutuista. Lopulta ymmärtämättä itse asioista mitään.Pelkkiä ulkoa opittuja mantroja vailla mitään sisältöä. Kaiken pitäisi olla niin siististi paketissa ja yli päästynä.
Lähetä kommentti