Valvomista ja asioiden vatvomista

Valvoin viime yönä tunnin viiden aikoihin. Yritin kovasti keskittää ajatukseni kuvitteelliseen ruskeaan tauluun, jotta nukkuisin, mutta ei auttanut. Oli pakko nukkua pommiin puoli tuntia aamulla valvomisen takia.

Mietin adoptioasioita jälleen: Kelpaammeko vanhemmiksi, kun meillä ei ole edustusasuntoa, kesämökkiä ja puuttuu hienot design-huonekalut? Myös oma orpous mietityttää, kun ei ole vanhempia. Ei ole meidän lapselle minun puolelta mummia tai ukkia, emme ole ministereitä emme julkkiksia emmekä sika-rikkaita, eikä ole sata ystävää ja kaveria. En usko, että olemme vaa'alla saman arvoisia. Jos niin pitkälle pääsemme tässä asiassa ja suurennuslasin alla kelpaamme vanhemmiksi TÄÄLLÄ PÄÄSSÄ joskus vuoden tai kahden kuluttua, niin entä sitten kohdemaassa? Menevätkö ohitse ne, joilla on laittaa kuvia itsepäisyyspäiväjuhlista, perhejuhlista, kesämökeistä, ne joilla on tarjota ukit ja mummit, ne jotka ovat puheliaita ja täynnä ideoita ja ovat niin ulospäin suuntautuneita jne. Riittääkö se, että me rakastamme lasta, annamme syliä, vietämme aikaa lukeamalla satuja, viemme kotieläintarhaan eläimiä katsomaan, opetamme elämän perusarvot, autamme kasvamaan ja aikanaan rakentamaan omaa elämää??

Minua ei itketä, on tainnut itkut tyrehtyä kolmen vuoden aikana. Olen alistunut tähän kohtaloon. Ennen itkin, koska en olisi halunnut alistua, olisin halunnut toisenlaista elämää, mutta nyt olen alistunut, ja hyväksyn sen. Tämä nyt vain on minun elämää. Onneksi meillä ei ryypätä eikä ole väkivaltaa ja molemmilla on työpaikat ja rakastamme toisiamme. Olisi minun mielestä tämä perhe turvallinen paikka lapselle, mutta nämä seulat, nämä seulat, joiden läpi joutuu kulkemaan!!! Mielestäni maailman kaikille äidiksi ja isiksi tuleville pitäisi asettaa sihti, jonka läpi mennä, ennen kuin saavat lapsen.

Ja suomalaisia lapsia on laitoksissa yllin kyllin, ja heitä ei voi adoptoida. Ei ajatella lasten etua vaan vanhempien (jotka ovat juoppoja, vaarallisia mielenterveyspotilaita, narkkareita, väkivaltaisia tms.) ja näitten oikeuksia lapsiinsa. Mitä tulee näistä lapsista, jotka menevät laitoksesta toiseen, ja välillä yrittävät elää epäkelpojen vanhempien kanssa? Ja sitten olisi meitä, jotka ottaisimme lapsen rakastavaan perheeseen, mutta pitää odottaa vuosikausia ja sitten sekin ehkä turhaan! Elämä menee vain odottamiseen. Tähänkin projektiin viisi vuotta tai ikuisuus.

Minulle ei tule adoptio-odotusinnostusta tai pilvissä leijumista -fiiliksiä. Minä osaan iloita vasta sitten, kun lapsi on meillä kotona ja me olemme lapsen vanhemmat. Siihen saakka minä tunnen vain alistuneisuutta, surua, ja täytän pohjatonta säkkiä materiaalilla (varsinkin kun lapsena eli köyhyydessä isän säästäessä itselleen eläkepäiviään varten).

Jos minä olisin mies, minä vain suunnittelisin tontin ostamista ja talon rakentamista, jos vaimo antaisi luvan, enkä murehtisi yhtään mitään. :-)

Ps. Google-analytics on vaarallinen nettityökalu, näen mistä päin / laitoksista tätä luetaan! Lapsettomuusasioista ihmiset olivat eniten kiinnostuneet, siitä asiasta eniten hakuja, joten emme ole ainoat, josta tästä asiasta kärsivät. Ja toivottavasti adoptiota tarjoavat tahot näkevät, mistä kaikesta lapsettomat pariskunnat surevat.