Yksinäisyyttä

Olimme viikonlopun pohjoisessa. Tulomatkan itkin yksinäisyyttä. Täällä etelässä ei ole sukulaisia eikä niitä harvoja ystäviä viitsi vaivata ongelmilla, sillä heillä on omat ongelmat, murheet ja kiireet. Olen SQ:n kanssa enimmäkseen kahdestaan. Appi on, mutta aikalailla hän viihtyy omissa oloissaan, harvakseltaan nähdään. Voi olla, että emme ole adoptiolapselle kelpoiset vanhemmat, kun meillä ei ole tukiverkkoa, ei mummeja, ja vain yksi ukki. Näin niin paljon toisistaan välittäviä ihmisiä, sukulaisia, että ihan itkettää. Kuinka ihminen voikin olla niin yksinäinen täällä etelässä!

Tätini kertoi minulle: "minulla on niin pieni suku, vain kaksi lasta ja näillä lapsillani on vain yhdet lapset". Varsinkin tyttären poika on tärkeä. Vähän luin rivien välistä, että pojanpoika ei ole niin "rakas" kun hänet on adoptoitu. Pääsenkö koskaan sanomaan omalle siskontytölleni, että "voi voi kun minulla on niin pieni suku, on minulla vain kaksi lasta ja näillä yksi lapsi". En pääse tätä kertomaan kenellekään. En edes siskontytölle voi kertoa koskaan, että "voi voi, kun minulla on niin pieni suku, ei ole lapsia ollenkaan".

Pingviinit ovat lapsiamme. Niitä voi ostaa kaupasta, mutta ne eivät korvaa oikeaa lasta. Yritän päästä tämän yli, mutta vaikeaa se on.

Tuli puhelinlasku: kuuden kuukauden lasku oli 60 euroa!! En ole soitellut, kun pelkään häiritseväni ihmisiä. Siskolleni aikoinaan soittelin, hän aina "mitä nyt?". Lopetin soittelun. Pidimme peräti neljän vuoden tauon, että emme pitäneet minkäänlaista yhteyttä.
Monille ihmisille soittelin aikoinaan, sitten minusta tuli simpukka, käperryin lapsettomuuden takia. En soittele enää, mutta mitä kummaa!? Kukaan ei soittele minulle. Miksi minä aina sitten soittelin?

Luultavasti jossain vaiheessa poistan kaikki nämä lapsettomuus-tekstit.