Surua

Itkin ruokatunnilla lapsettomuutta. Olen silloin tällöin lueskellut adoptiomatkan kirjoitusta, ja suren. Koko ajan pelkään, että en kelpaa äidiksi, ja joku muu määrittää, että minusta ei ole niin vastuulliseen tehtävään. Tahtoisin lapsen, jolle voisin antaa rakkautta ja onnellisen lapsuuden... Tämä suru on joka päivä läsnä, ja välillä se on niin suuri, että on pakko antaa itkun tulla. So what, vaikka punasilmäisenä kävelisisinkin täällä töissä. On noi muut jo niin paljon nähneet meikäläisen itkua, viimeiset kolme vuotta.