Ajatuksia

En tiennyt: tulisin nauttimaan siitä, kun lapseni nauraa laskiessaan ensimmäistä kertaa liukumäkeä ABC:n peuhanurkkauksessa.
Tai sitä, kun lapseni sanoo ensimmäisen sanan: "äitille" ojentaessaan palikkaa minulle.
Tai sitä, että istun kahden turvaistuimen välissä auton takapenkillä ahtaasti lapseni sukiessani hiuksiani.

Mitä olisi elämäni ilman näitä kahta lastani?
Olisimme ehkä lähteneet käymään etelänavalla katsomaan pingviinejä kahden viikon reissulle Argentiinasta käsin.
Matkustelleet, katsoneet enemmän televisiota, istuneet enemmän tietokoneen äärellä...
En vaihtaisi näitä lapsiani tuohon entiseen elämään mistään hinnasta.
Olisin jäänyt paljosta paitsi. Nyt olen nähnyt lasten ilon, kun ovat ensimmäistä kertaa pulkassa, ensimmäiset talvikengät laitetaan pieniin jalkoihin ja otetaan ensimmäisiä hoipertelevia askeleita painavissa kengissä, istutaan saunassa isän ja äidin kanssa, maistetaan chiliä, tyrnimarjaa ja valkosipulia.
Kohta menemme ensimmäistä kertaa uimahalliin, aloitamme pottaharjoittelut ja itsekseen syömiset lusikalla, ja pääsen lukemaan lastenkirjoja heille (kun lopettavat paperin syömisen). Tulevaisuudessa lapset kokeilevat ensimmäisen kerran suksia, luistimia, opettelevat pyöräilemään, uimaan, kirjoittamaan, lukemaan... Ja minä saan (toivottavasti) olla todistamassa näitä edistysaskeleita. Nähdä kaiken, mitä lapsi tekee/kokee ensimmäisen kerran.

Lapset ovat tuoneet paljon sisältöä elämäämme. Iloa! Onnistumisen tunnetta! Myös muutkin ihmiset ovat saaneet elämäänsä sisältöä. Appi/pappa on onnessaan. Hän rakensi tytöille lumesta liukumäen oikein antaumuksella. Kesällä hän varmaankin rakentaa hiekkalaatikon. Joskus pihallemme tulee leikkimökki. Sopivaan aikaan eikä vasta sitten, kun tytöt ovat 16-vuotiaita (ei niin kuin minä).
Isäni käy meillä yhtenään tyttöjä katsomassa. Onhan meillä nyt elämää kotona.

Mitä pohtivat ne, jotka saavat lapsia tuosta noin vain ensi yrittämällä?
Olen nähnyt vanhempia, joille lapset ovat... Itsestäänselvyyksiä? Vanhempia, jotka ovat jo kyllästyneet lapsiinsa.

Vieläkin hipsimme lastenhuoneeseen tyttöjen nukahdettua ja kuiskaamme toisillemme: "ajatella, meillä on kaksi lasta..."