Adoptiomahdollisuus hylätty?

Täällä ovat anonyymit kyselleet, olemmeko hylänneet adoptioaikeet. Olen siirtänyt lapsettomuus-jutut toiseen blogiin, joka on kutsuttujen luettavissa. Jos haluat lukea, laita sähköpostiosoitteesi minulle osoitteeseen majoilvu @ gmail . com (poista välit), niin kutsun sinut lukijaksi. Jos sinulla on gmail-osoite, se on parempi, koska silloin kutsu säilyy enemmän kuin kaksi viikkoa ja pääset aina lukemaan.

terv. Maju

Lapsettomuuden loppu?

Tästä lähtien kirjoittelen lapsettomuudesta vain toisessa blogissani, joka on salasanan takana. Jos taasen onnistaa, ehkäpä paljastan sen sitten täälläkin.

Kauhujen viikko takana

Tämän viikon tulen muistamaan kyllä ikuisesti! Todella suuria ongelmia on ollut, niistä en sen enempää kerro, mutta sen totean, että lapsettomuuden suremisen olen nyt lopettanut. En enää jaksa aktiivisesti sitä surra, tämä tilanne nyt vain on tätä, mitä se on. Sen kanssa täytyy vain yrittää elää. Kyllä se suru varmaan joskus vielä nostaa päätään, mutta ei niin voimakkaasti. Minulla on nyt muita juttuja, mitä pitää hoitaa kunnolla. Olla kiitollinen siitä, mitä minulla on. Kiitän luojaani rakkaasta aviomiehestäni, terveydestäni, muutamista ystävistäni, kodistani ja työstäni.

Äitienpäivä on tulossa ja lehdet hehkuttaa sitä. En jaksa sitäkään ajatella sen enempää. Minä en ole äiti muille kuin Pääpingviinille, Froteeankalle ja muille pehmoille. Osaisivat edes kortin tehdä. Tuleva sunnuntai ei minua kosketa mitenkään. Oma äiti ja anoppi ovat jo muilla mailla, joten ei ole muisteltaviakaan. Siis tavallinen sunnuntai siinä mielessä. En ole edes tietoinen, onko kaupat auki vai ei.

Minulla on yksi missio tässä elämässäni ja sen haluan toteuttaa kunnolla. Mäls!

Vastaisku omilla valokuvilla

En ole jaksanut ajatella meidän tynkäperhettä pitkään aikaan, mutta eilen tuli taas tilanne, että en kuulunut joukkoon. Olin grillaamassa 9 naisen kanssa. Ensin puhutaan siitä, kun H. oli saanut vauvan, ja kuinka rankka se synnytys oli. Sitten toinen nainen ottaa pinon valokuvia laukustaan. No, mitä ne valokuvat esittelivätkään... hänestä oli tullut mummo ja hän on nyt niin tohkeissaan siitä asiasta. Siihen keskusteluun sitten yhtyivät muutkin "mummot".

En sanonut mitään, yritin sulkea korvani, söin maissitähkääni enkä koskenut vahingossakaan valokuviin. Ajatukseni olivat aika negatiiviset, muutenkin olen ollut maassa viime viikot. En ollut kauaa grillibileissä vaan pari tuntia syötyäni ja kuunneltuani hipsin junalle ja kotia. En mennyt kotia vaan otin polkupyöräni asemalta ja menin pyöräilemään. Poljin siksakkia, ilman päämäärää, teitä sinne, teitä tänne. Istuin mättähälle pellon reunalle metsän siimekseen, katselin ruohoa, kuuntelin linnunlauluja, tikan koputusta, olin vaan, välillä itkin, sitten vain istuin, välillä makasin. Jatkoin pyörällä maamontun lampien äärelle, istahdin rantahietikolle, heittelin kiviä lampeen, katselin lokkeja. Jatkoin järven rannalle, kuuntelin joutsenien ääntelyä, muutamia kaloja näkyi, istuin, olin vaan ja mietiskelin. Jälleen jatkoin pyöräilyä, välillä madellen, välillä normaalia vauhtia. Istahdin taas pellon reunalle, itkin, tutkin kännykkääni ja poistelin numeroita ja nimiä sim-kortin muistista. Tulin kotia, söin jotain pientä, katsoin tunnin telkkua ja menin jo klo 21.30 nukkumaan.

Olen niin maassa, mikään ei huvita vaikka kaikkea pitäisi tehdä. Pihasta pitäisi ottaa vanhat kasvit pois. Ehkä sen teen jossain vaiheessa, mutta taidan jättää kukkapenkin tyhjäksi. En jaksa laittaa mitään kukkia. Terassille sain pöydän raahattua, tuoleja en jaksa kaivaa varastosta kaiken roinan takaa. Mikä mättää? Kaikki mättää.

Teenkö pienen albumin, jossa on kuvia lapsukaisistamme. Sitten pläjäytän sen näiden mummeleitten ja äitien käsille, ja näytän "tässä on kuva meidän Pikkuisesta, tässä Ankasta, tässä on Pääpingviini, tässä on Maitokissa, tässä on Siniankka, tässä on Töhnö..."

Unelmatonta elämää

En uskalla enää unelmoida / haaveilla lapsesta. Jos nyt oikein olen ymmärtänyt, oma lapsettomuussuru ei ole läpikäyty jos unelmoi lapsesta.
Tajusin, että en sitten enää lapsesta unelmoi. Lapsi tulee, jos on tullakseen, ja jos adoptiolasta ei tule niin sitten kodittomia lapsia ei ole enää maailmalla.
Mitään muita unelmia minulla ei olekaan, nimittäin on turha unelmoida eläkkeelle pääsystäkään enää.
Mitä jää jäljelle: käymme töissä, syödään, kotona nukutaan ja ollaan näiden hamstraamieni tavaroiden keskellä, joita olen haalinut tyhjään elämään lohdutukseksi.
Joskus sentään pelataan naapureiden kanssa tai on jotain pientä juttua joidenkin muutamien ihmisten kanssa, joskus.
Siis enimmäkseen vain rutiinia. Alakulo / alistuminen iskee jälleen. En voi asioita muuttaa toiseksi mitä ne ovat. Täytyy vain alistua hyväksymään asiat sellaisenaan kuin ne on minulle annettu. Turha tapella vastaan. Täytyy yrittää repiä nyt vain ilo irti siitä, mitä on jäljellä.

Vuosibileet

Olimme eilen töiden jälkeen taloyhtiömme vuosijuhlissa paikallisessa ravintolassa. Meitä oli 14 aikuista ja yksi alle vuoden ikäinen lapsi. Kun jälleen puhe kääntyi lapsiin, ja tätä lasta ihailtiin ja vanhemmat olivat todella ylpeitä lapsestaan, minä katsoin pöytäliinaan, aloin hyräilemaan smurffilaulua ja kuvittelin mielessäni meidän tummatukkaisen ja -hipiäisen tytön (tai pojan) siihen meidän viereemme.

Olisin ollut hänestä niin ylpeä, sipaissut poskea ja silittänyt hiuksia, halannut. Olisin kysynyt, että onko kivaa. Mielessäni näin, kuinka tyttö olisi ujostellut muita ihmisiä, sillai kainosti olisi katsellut silmäkulmien alta. Voi sitä tuskaa, kun kaikki vain oli kuvitelmaa. Oli tunne, että puuttuu meikäläiseltä joku raaja, niin vajavainen oli olo.
Kävin ennen nukkumaan menoa lenkille ja itkin juostessani lähes koko matkan. (En siis laskenut japaniksi tällä kertaa.)

Olen edistynyt: en itkenyt.

Olin viettämässä naisten iltaa erään tutun luona. Meitä oli peräti 10 naista porisemassa ja syömässä. Yksi näistä henkilöistä, "H", saa lapsen huhtikuussa, eli hän oli viimeisillään. En itkenyt, en oikeastaan ajatellut mitään. Hän oli minulle vain puhuva pää. En tosin puhunut H:n kanssa, olin enimmäkseen hiljaa ja juttelin vain niiden kanssa, joita tunsin paremmin. Olin jo viime vuoden puolella poistanut kännykästäni H:n puhelinnumeron, hän on poissa elämästäni.

Jossain vaiheessa kuitenkin jotkut näistä isomummoista puhuivat H:n kanssa tämän raskauden sujumisesta yms. Yritin sulkea korvani, olla ajattelematta yhtään mitään. En sentään alkanut lauleskelemaan tai hyräilemään, vaikka mieleni teki, jotta saisin korviini jotain muuta kuin näiden ihmisten keskustelun.

O ehdotti ruokapöydässä, että jokainen kertoo, mitä hyvää on naiseudessa. Parilta henkilöltä tuli "kun saa olla äiti ja isoäiti". Eräs sanoi, että ei mitään hyvää ole naiseudessa. Minä sanoin "olen samaa mieltä em. kanssa". Naiseudesta ei ole mitään hyvää sanottavaa. (Joskus olen surra märehtinyt sitä, kun en syntynyt mieheksi.)

Lapsista on ISO VASTUU!

Tätini kysyi, olenko päässyt jo lapsettomuuden yli. Vastasin "kyllä". Teki mieli jatkaa: "en halua lapsia", mutta en viitsinyt. Kukaan ei onneksi kysynyt tätini muistotilaisuudessa, onko meillä lapsia. Olisin sanonut, että "ei ole, täti on varoittanut että niistä on hirveä, (kamala, tosi kamala, sikamaisen kamala, aivan älyttömän suuri...) VASTUU" . Ja voisin jatkaa "geenini ovat huonot, on syöpää, on kilpisrauhasongelmia, on sitä sun tätä, ei ole tarjota mummoja ja pappoja, tätejä, enoja, setiä... tai Jumala näki, että minä olen tosi epäkelpo äiti, joten hän päätti näin". Minkä näistä laukoisi päin naamaa, vai laukoisko kaiken?
Mitä minä enää itkemään lasten perään, vain mielessäni itken, mutta en enää näytä sitä ulospäin. Olen vain KIVEÄKIN KOVEMPI enkä enää sure ääneen ja näyttävästi (kuin vain mielessäni, muilta salaa). Eipä tarvitse olla eräiden ilkeiden ihmisten vahingoniloisia tai sääliä meikäläistä. Voivat/saavat ajatella, että olemme itsekkäitä. Voi, kun voisin sanoa "EI ME MITÄÄN LAPSIA HALUTA! ME HALUTAAN OLLA KAHDESTAAN koko p***leen LOPPUELÄMÄ!"

Katsotaan, kuinka kauan jaksan teeskennellä, että kaikki on ihan hyvin, todella mallikkaasti.

En halua lapsia -volyyminappula

Lähdemme huomenna tädin hautajaisiin. Vaikka näen pohjoisen sukulaisia tosi harvoin, aion nyt parantaa tapani ainakin omasta puolesta eli soitella toiselle tädille useammin ja käydä, vaikka sieltä päin ei yhteydenottoja tule eikä vierailuja. Sukuni on kaukana, mutta parempi sekin kun ei sukua ollenkaan.
Sanotaan, että ystävät voi ainakin valita ja sukua ei, mutta minä voin päättää, keiden sukulaisten kanssa olen tekemisissä, ja olen valinnut ne, jotka kaukana asuvat.

Tällä kertaa odotan vierailua, ja serkkujen lapset eivät haittaa ollenkaan. Olen kääntänyt jotain nappulaa päässäni, ja en sure. Jos joku kysyy minulta, onko teillä lapsia, vastaan "ei onneksi ole, eikä tule!" niin ei tarvitse muiden ihmisten säälitellä taikka olla vahingoniloisia.

Suren asiaa hiljaa mielessäni ja yritän kääntää "ei onneksi ole lapsia"-volyyminappulaa kovemmalle päässäni.

Näin kävi aikoinaan eläinten kohdalla. Olisin halunnut kissaa tai koiraa, kumpaakaa en saanut kun isä rakasti parketteja. Ja kun vuosia kiellettiin, minulle tuli "inhoan eläimiä" -nappula päähäni, enkä tänä päivänä halua enää eläimiä.
Näin käy lastenkin kohdalla todennäköisesti, kun aikani huudatan päässäni "en halua lapsia, en halua lapsia, en halua lapsia!"

Simpukkamaisuutta

Minua pyydettiin naisporukalla yleiseen saunaan, mutta kieltäydyin, kun minua varoitettiin, että eräs näistä tuntemistani naisista (38-vuotias) saa huhtikuussa esikoisen. Ei siinä mitään, mutta kun puhe kuitenkin kääntyy aamupahoinvointeihin, lapsen potkuihin jne. En jaksa kiusata itseäni menemällä sinne mukaan ja olemalla vihreä kateudesta ja surullinen. Olen mieluummin poissa ja odotan, että tämä henkilö jää pois saunaporukasta keväällä.

Onneksi tunnistan kateuteni! Tiedän monia, jotka eivät tunnista tätä ikävää piirrettä itsessään. Aikoinaan muutama ystäväkin jätti minut heidän kateutensa takia (koska löysin hyvän miehen).

Biologiset lapsenlapset vs. adoptoidut

MINÄ OLEN HYVIN, HYVIN VIHAINEN. Eräs mummeli tässä taannoin surkutteli sitä, kun on niin pieni suku: hänellä on kaksi lasta, ja näistä toinen, tytär, sai 40 vuotiaana pojan. Tekstiviestissä laittoi, että onneksi heillä on tämä tytönpoika. HALOO! Heidän pojalla on suomalainen adoptoitu poika, tullut sukuun kolme vuotta aikaisemmin kuin tämä biologinen tytönpoika. Mummo ei tekstiviestissään mitenkään sanonut "onneksi meillä on kaksi lastenlasta". Hän puhuu vain tästä tytönpojasta. Siis ei noteeraa pojanpoikaa. So, vaikka ei olekaan biologinen, niin minun mielestä näiden kahden pienen lapsen pitäisi olla SAMANARVOISET!!!!!
(En vastannut, että kellä se vasta pieni suku onkaan? Meillä: nolla lasta -> nolla lastenlasta.)

Ja tämä kun ei ole ainoa tapaus. Myös eräs isoisä puhuu tyttärensä vanhimmasta tytöstä (bio), mutta ei mitään mainintaa tämän tytön kahdesta nuoremmasta siskosta (ulkomailta adoptoidut). Tällä bio-lapsenlapselleen hän kantaa syntymäpäivälahjaksi palkintohopealusikoitaan, mutta nämä kaksi nuorempaa?? Nada, ei mitään. P***ELE, sanon minä!

Haluan ryhtyä adoptiolapsille mummoksi, jos näiden isovanhemmat eivät näistä välitä! NIIN SURULLISTA, niin surullista!

Oli muuten viimeinen joulu, kun vietän kotona. En enää ikinä halua olla täällä neljän seinän sisällä 24.12, jos paikalla on vain minä, SQ ja ehkä appi. Jos emme lähde ulkomaille, niin menen jakamaan puuroa kodittomille tms. KOTONA EN HALUA OLLA ja surra "perhejoulua". 24.12. jossain muualla kuin täällä. Vaikka sitten töissä! (Täytyy ilmoittaa pomolle, että voin olla jouluaaton töissä, jos en muuta keksi.)

Kertoisinko vai enkö kertoisi? Siinäpä kysymys!

Tuli tässä mieleen, että jos joskus käy niin onnellisesti, että meillä on lapsi, niin enpä taida kertoa lapsettomille. Tiedän kokemuksesta, kuinka se satuttaa pahasti, kun kuulee uutisia tutuilta, jotka ovat raskaana taikka kuinka ihana heidän vauva on, ja tulkaa nyt käymään (ja katsomaan, kuinka meidän Eero on kasvanut, taikka katsomaan valokuvia, joissa poika/tyttö osaa jo käydä potalla)! En kerro kenellekään lapsettomalle, jos meitä onni potkaisisi. Joskus tuntuu, että ihmiset eivät tajua!! Vai onko se vain niin, että he eivät ajattele!? Tai niille ei tule edes mieleenkään, että joku voisi KÄRSIÄ / SURRA sitä, että ei ole lapsia.

Viimeksi sain ohjeen "kiitä lapsettomuudesta". Yritän kovasti kiittää...

Tänä päivänä pidän yhteyttä vain niihin ihmisiin, jotka ovat lapsettomia sinkkuja tai joiden lapset ovat jo isoja (aikuisia tai koulu-ikäisiä). En tällä hetkellä tunne yhtäkään ikäistämme pariskuntaa lähemmin, joilla ei ole pieniä lapsia tai ylipäätään lapsia. Yritän pinnistää kovasti muistiani. Itse olemme taloyhtiömme 26 perheestä ainoat lapsettomat. Eikö se ollut niin, että joka 6. pari on lapseton? Tämä yhtälö ei näy meidän taloyhtiössä ja minä mielellään pysyn neljän seinän sisällä.

Muistan sen päivän vielä, kolmen vuoden takaa, kun luin eräältä 34-vuotiaalta tutulta tullutta kirjettä... hän oli raskaana, heti raskaaksi mentyään naimisiin. Minä itkin koko kotimatkan töistä tullessani, 45 minuuttia yhtä kyytiä, tauotta.
Hän teki kaiken lyhyessä ajassa: löysi miehen syyskuussa, naimisiin joulukuussa, lapsi syyskuussa, toinen lapsi puolitoista vuotta myöhemmin.

En silitellyt lasten päätä, en katsonut, en reagoinut, kun heidät näin viime syksynä. Katsoin vain ohitse. Yritän yhä välttää kaikin tavoin kontaktia pieniin lapsiin, etten ratkeaisi itkemään.

Minusta on tullut simpukka.

Pari tuntia yllä olevan tekstin kirjoittamisen jälkeen mieleeni muistui kaksi ikäistämme pariskuntaa, joilla ei ole lapsia, ja toisesta pariskunnasta vain nainen on lapseton (uusperhe). Pohtia piti ja kauan.

Isänpäivä

Apella kävimme ja veimme tällaiset lahjat: Kaalimaan kakara ja sille ylisuuret vaatteet, kraka ja smurffi, sekä hiukan kahvi- ja bullarahhoo.

Olen ollut alakuloinen tänään. Mietin, että SQ:ta ei kukaan tule onnittelemaan isänpäivinä. Ei ole ketään, joka soittaisi hänelle ja onnittelisi. Sattuu tämä lapsettomuus jälleen. Äsken televisiosta tuli uutiset, jossa haastateltiin isiä ja näitten lapsia, miten he olivat päivää viettäneet, miten isiä onnitelleet jne. Masentaa koko asia. Oma isäni kehui ainoata lapsenlasta, kun tämän kuva oli ollut lehdessä, Lucia-neiti ehdokas kun on. Siskoni lienee onnellinen ja minä olen kateellinen.

Jossittelua ja sitkuttelua

Minulle joka arkiaamu tulee Positiivareista aamun ajatus. Lainaan tähän viime tiistaisen aamun ajatuksen:

”Jos” ja ”Sitten kun” istutettiin maahan
- ja niistä kasvoi ”Ei mitään”.

Tuo on niin tuttua. Itsekin olen sanonut monesti "Sitten kun olen eläkkeellä, askartelen enemmän" ja "Jos meillä olisi lapsi, niin olisi jotain syytä mennä Korkeasaareen ja Linnanmäelle tai järjestää joulua". Viimeksi Korkeasaaressa käydessä huomasin, että ei se ole niin kivaa enää, mitään ahaa-elämystä siitä ei saa. Ei siinä ole mitään mieltä, oikeastaan, kaksi aikuista kiusata itseään ja katsella lasten ja näiden vanhempien riemua. Olisi niin mukava jollekin lapselle osoitella eläimiä ja nähdä lapsen innostus. Jos jos... Tätä tää nyt on eli hoidan työni, ja jossittelen ja sitkuttelen.

Työlapsukaiset

Olen itkeskellyt ja rypenyt itsesäälissä oikein kunnolla tänään. Miettinyt vain, että mitä teen tässä elämässäni: hoidan lapsiani, eli teen työtäni. Kirjoittelen ihmisille, että en ehdi, kun on täytynyt hoitaa lapsiani (=töitäni). Minulle on annettu taakka, että työ on minun lapseni. Olisin halunnut oikean lapsen, mutta tämä on nyt vain kohtaloni. EN jaksa kantaa tätä surua kauaa. Nämä lapset, joita minulla on, ovat minulle langenneet muitten sanelemana. Haluaisin vain olla kotona hoitamassa oikeaa lasta! Kaikki muu tuntuu niin turhalta...

Valvomista ja asioiden vatvomista

Valvoin viime yönä tunnin viiden aikoihin. Yritin kovasti keskittää ajatukseni kuvitteelliseen ruskeaan tauluun, jotta nukkuisin, mutta ei auttanut. Oli pakko nukkua pommiin puoli tuntia aamulla valvomisen takia.

Mietin adoptioasioita jälleen: Kelpaammeko vanhemmiksi, kun meillä ei ole edustusasuntoa, kesämökkiä ja puuttuu hienot design-huonekalut? Myös oma orpous mietityttää, kun ei ole vanhempia. Ei ole meidän lapselle minun puolelta mummia tai ukkia, emme ole ministereitä emme julkkiksia emmekä sika-rikkaita, eikä ole sata ystävää ja kaveria. En usko, että olemme vaa'alla saman arvoisia. Jos niin pitkälle pääsemme tässä asiassa ja suurennuslasin alla kelpaamme vanhemmiksi TÄÄLLÄ PÄÄSSÄ joskus vuoden tai kahden kuluttua, niin entä sitten kohdemaassa? Menevätkö ohitse ne, joilla on laittaa kuvia itsepäisyyspäiväjuhlista, perhejuhlista, kesämökeistä, ne joilla on tarjota ukit ja mummit, ne jotka ovat puheliaita ja täynnä ideoita ja ovat niin ulospäin suuntautuneita jne. Riittääkö se, että me rakastamme lasta, annamme syliä, vietämme aikaa lukeamalla satuja, viemme kotieläintarhaan eläimiä katsomaan, opetamme elämän perusarvot, autamme kasvamaan ja aikanaan rakentamaan omaa elämää??

Minua ei itketä, on tainnut itkut tyrehtyä kolmen vuoden aikana. Olen alistunut tähän kohtaloon. Ennen itkin, koska en olisi halunnut alistua, olisin halunnut toisenlaista elämää, mutta nyt olen alistunut, ja hyväksyn sen. Tämä nyt vain on minun elämää. Onneksi meillä ei ryypätä eikä ole väkivaltaa ja molemmilla on työpaikat ja rakastamme toisiamme. Olisi minun mielestä tämä perhe turvallinen paikka lapselle, mutta nämä seulat, nämä seulat, joiden läpi joutuu kulkemaan!!! Mielestäni maailman kaikille äidiksi ja isiksi tuleville pitäisi asettaa sihti, jonka läpi mennä, ennen kuin saavat lapsen.

Ja suomalaisia lapsia on laitoksissa yllin kyllin, ja heitä ei voi adoptoida. Ei ajatella lasten etua vaan vanhempien (jotka ovat juoppoja, vaarallisia mielenterveyspotilaita, narkkareita, väkivaltaisia tms.) ja näitten oikeuksia lapsiinsa. Mitä tulee näistä lapsista, jotka menevät laitoksesta toiseen, ja välillä yrittävät elää epäkelpojen vanhempien kanssa? Ja sitten olisi meitä, jotka ottaisimme lapsen rakastavaan perheeseen, mutta pitää odottaa vuosikausia ja sitten sekin ehkä turhaan! Elämä menee vain odottamiseen. Tähänkin projektiin viisi vuotta tai ikuisuus.

Minulle ei tule adoptio-odotusinnostusta tai pilvissä leijumista -fiiliksiä. Minä osaan iloita vasta sitten, kun lapsi on meillä kotona ja me olemme lapsen vanhemmat. Siihen saakka minä tunnen vain alistuneisuutta, surua, ja täytän pohjatonta säkkiä materiaalilla (varsinkin kun lapsena eli köyhyydessä isän säästäessä itselleen eläkepäiviään varten).

Jos minä olisin mies, minä vain suunnittelisin tontin ostamista ja talon rakentamista, jos vaimo antaisi luvan, enkä murehtisi yhtään mitään. :-)

Ps. Google-analytics on vaarallinen nettityökalu, näen mistä päin / laitoksista tätä luetaan! Lapsettomuusasioista ihmiset olivat eniten kiinnostuneet, siitä asiasta eniten hakuja, joten emme ole ainoat, josta tästä asiasta kärsivät. Ja toivottavasti adoptiota tarjoavat tahot näkevät, mistä kaikesta lapsettomat pariskunnat surevat.

Yksinäisyyttä

Olimme viikonlopun pohjoisessa. Tulomatkan itkin yksinäisyyttä. Täällä etelässä ei ole sukulaisia eikä niitä harvoja ystäviä viitsi vaivata ongelmilla, sillä heillä on omat ongelmat, murheet ja kiireet. Olen SQ:n kanssa enimmäkseen kahdestaan. Appi on, mutta aikalailla hän viihtyy omissa oloissaan, harvakseltaan nähdään. Voi olla, että emme ole adoptiolapselle kelpoiset vanhemmat, kun meillä ei ole tukiverkkoa, ei mummeja, ja vain yksi ukki. Näin niin paljon toisistaan välittäviä ihmisiä, sukulaisia, että ihan itkettää. Kuinka ihminen voikin olla niin yksinäinen täällä etelässä!

Tätini kertoi minulle: "minulla on niin pieni suku, vain kaksi lasta ja näillä lapsillani on vain yhdet lapset". Varsinkin tyttären poika on tärkeä. Vähän luin rivien välistä, että pojanpoika ei ole niin "rakas" kun hänet on adoptoitu. Pääsenkö koskaan sanomaan omalle siskontytölleni, että "voi voi kun minulla on niin pieni suku, on minulla vain kaksi lasta ja näillä yksi lapsi". En pääse tätä kertomaan kenellekään. En edes siskontytölle voi kertoa koskaan, että "voi voi, kun minulla on niin pieni suku, ei ole lapsia ollenkaan".

Pingviinit ovat lapsiamme. Niitä voi ostaa kaupasta, mutta ne eivät korvaa oikeaa lasta. Yritän päästä tämän yli, mutta vaikeaa se on.

Tuli puhelinlasku: kuuden kuukauden lasku oli 60 euroa!! En ole soitellut, kun pelkään häiritseväni ihmisiä. Siskolleni aikoinaan soittelin, hän aina "mitä nyt?". Lopetin soittelun. Pidimme peräti neljän vuoden tauon, että emme pitäneet minkäänlaista yhteyttä.
Monille ihmisille soittelin aikoinaan, sitten minusta tuli simpukka, käperryin lapsettomuuden takia. En soittele enää, mutta mitä kummaa!? Kukaan ei soittele minulle. Miksi minä aina sitten soittelin?

Luultavasti jossain vaiheessa poistan kaikki nämä lapsettomuus-tekstit.

Sukuloimaan

Pitäisi huomenna lähteä sukuloimaan. En ole ollut tätiini yhteydessä kolmeen vuoteen, olen tosin odottanut hänen soittoa, mutta... Minä soitin, koska rakas serkkuni on tullut Suomen maahan ja nyt olisi tarkoitus serkkua lähteä morjestamaan 600 kilometrin päähän. Yöpaikkaa tiedustelin. Tunnen vähän ulkopuoliseksi, kun ei ole lapsia. Tädillä taasen on pari lapsenlasta ja tietysti näemme serkkujani ja näitten lapsia. Me olemme vähän ulkopuolisia, yritän kestää... Jos ja kun joku joskus kysyy, onko meillä lapsia, niin vastaan: on meillä yksi, ja sen nimi on Työ. Muutenkin meidän elämä on tosi tasapaksua nykyään: sitä taitaa värittää vain työ. Tuskinpa sukulaisia kuitenkaan kiinnostaa kirpputorit ja keräily. Argh, kun taas surettaa tämä poikkeavaisuus. Olen ollut kiltti tyttö, pomoa ajatellut. Jokainen äitiys tulee maksamaan työnantajalle 7000 euroa (muistaakseni), ja olen aina ajatellut, että en voi olla töistä poissa, miten nämä täällä pärjää, miten pomo pärjää jne jne. Ja työttömyyden pelossa olen ollut lapsivastainen, kunnes sitten neljä vuotta heräsin, kun kaverit alkoivat saamaan lapsia nelikymppisinä. Itse ajattelin, että sitten joskus... Aina vaan ajattelin muita, elin muiden sanelemaa elämää. Voi itku! Tulen tänään itkemään tätä asiaa, jälleen kerran.

Surua

Itkin ruokatunnilla lapsettomuutta. Olen silloin tällöin lueskellut adoptiomatkan kirjoitusta, ja suren. Koko ajan pelkään, että en kelpaa äidiksi, ja joku muu määrittää, että minusta ei ole niin vastuulliseen tehtävään. Tahtoisin lapsen, jolle voisin antaa rakkautta ja onnellisen lapsuuden... Tämä suru on joka päivä läsnä, ja välillä se on niin suuri, että on pakko antaa itkun tulla. So what, vaikka punasilmäisenä kävelisisinkin täällä töissä. On noi muut jo niin paljon nähneet meikäläisen itkua, viimeiset kolme vuotta.